Ihanien ystävien kanssa vietettyjen läksiäisten jälkeen oli todella hyvä mieli lähteä matkalle. Matkalle, joka tässä vaiheessa vaikuttaa vielä aika randomilta, koska kestosta ja erinäisistä oheistouhuista ei ole vielä mitään varmaa tietoa.

Matkasin sunnuntai-iltana Tampereelle koko päivän kestäneen pakkaushulinan jälkeen. Tampereella rakas Ninulini oli minua vastassa ja suuntasimme heti syömään vuosien varrella vakkaroituneeseen kinkkiimme. Ninuli oli luvannut tarjota minulle ruuan, kun ei päässyt läksiäisiini. Luksusta, aika harvoin saa tarjottua ruokaa! Yön nukuin Ninulilla.

Aamulla koitti sitten se todellinen lähtö. Aloitimme aamumme pienellä mukavalla habatreenillä yrittäessämme epätoivoisesti raaputtaa Ninulin auton ikkunoihin edes silmien mentävät kolot; en oo koskaan nähnyt niin tiukkaa ja paksua jääkerrosta, raaputtimet oli täysin tehottomia. Pienen kikkailun ja noin 20minuutin uurastuksen jälkeen tulos oli sen verran läpinäkyvä, että päästiin matkaan. Ninuli heitti mut asemalle (thanks!) ja lähti sitten itse rentoutumaan hierontaan (mulle myös!).

Mulla oli asemalla runsaasti aikaa. Pienen venailun jälkeen huomasin ikkunan toisella puolella epäilyttävästi Jennin näköisen hahmon. Vaaleanpunainen huppari varmisti mun epäilykset (koska mulla sattuu olemaan oolmoust samanlainen, malli vaan vähä eri) ja konttasin ikkunall koputtelemaan tullakseni huomatuksi. Jenni tuli sisälle ja hetki jutusteltiin ennen Jennin bussin lähtöä. Miten voi olla sellanen sattuma et kaks melojaa toisistaan tietämättä samana päivänä ja samaan aikaa vieläpä on lähössä leirille? Hassua. No, vihdoin munkin bussi tuli ja köröttelin seuraavaan odotuspaikkaan.

Lentokentältä ostin pokkarin, Sophien Kinsellan Twenties Girl, ja siihen mun matkustuspäivän voikin tiivistää. Välilasku Lontoossa, siellä aloin päästä matkafiilikseen. Kun taapersin ekasta lentokoneesta Lontoon sumeaan ilmaan. Mä oon menossa, mä oon vapaa, mä meen vallottamaan maailman! Okay, maybe not the whole world this time, but anyway. Seikkailu odottaa.

Finally, finally, finally Sevillan lentokone alkoi laskeutumaan. And believe me, matka ei ollut herkkua, oli sanoisinko runsaasti turbulenssia ja rukoilin ainakin kerran matkan aikana hyvästit ja onnelliset elämät kaikille mun läheisille ihmisille. Ja mä en ees oo uskonnollinen.

Taivas oli kirkas, ja Sevillan kaupungin valot näkyivät todella kauniisti. Ihmettelin, miten valot on keskittynyt isoiksi rykelmiksi, joiden välissä on pelkkää mustaa tilaa, ei valon valoa. Onko niissä mustissa kohdissa vaan metsää tai vuorta? Onko oikeesti niin paljon asumatonta aluetta? Bongasin myös laskeutumispätkällä viisi futiskenttää. VIISI. Aika monta, kun ennen en oo koskaan nähnyt yhtään, huomaa et kyseessä on Epsanja. Neljällä kentistä oli reenit tai peli menossa, näin kun ne nuppineulanpään kokoiset pelinappulat viipotti kentällä sikin sokin. Ja voi kuinka mun olis mieli tehny juuri ennen laskeutumista ottaa käteen se nukkekotikalustoon sopiva rekka-auto! Ai eiks nukkekodeis oo rekkoja vai, hä? No mun nukkekodissa ainakin on:D

Matkalaukkuodotuksen jälkeen hyppäsin taksiin ja huristeltiin vähän small-talkaten sanomaani osoitteeseen. Puhuin muka hyvin espanjaa vaikka vaan änkytin! Oikeesti:D Liian kohteliaita ihmiset täällä päin, ei kaikkee voi kehuu. Ja olin ihan pobrecita (raukkaparka!) kun en oo koskaan maistanut jotain mikä lausuttiin about bakalati ja jota kuulema syödään Norjassa paljon (tätä päiviteltiin about puolet matkasta).

Sitten pienellä jännityksellä ja nälän kouristuksissa suunnistin asuntoon kolmanteen kerrokseen, jossa minua vastassa oli Alberto, asunnon omistaja (ei Fernando tällä kertaa!). Tiesin, että asunnossa asuisi muitakin, mutta en tiennyt että Alberto itsekin asuu siellä. Siis, siellä asuu Alberto vaimonsa Solin kanssa ja he vuokraavat yhtä huonetta vieraileville ulkomaalaisille. Menekki on kova, luin jo vieraskirjaa. Alberto ja Sol ovat oikein mukavia, ollaan juteltu vähän ja katottu iltaisin telkkaa (ohjelmaa joka kertoo espanjalaisista ympäri maailman, nyt käsitelty Colombia ja Siria).

Miten näistä mun teksteistä tulee aina näin pirskatin pitkiä? Mä en yritä pitkästyttää ketää, I promise, mä joka kerta aina päätän että nyt pistän vaan olennaisimmat ja mieleenpainuneimmat asiat enkä mitään ylimäärästä, ja silti, silti, ne vaan aina venyy! :D