Dodiin. Eteishallissa pysähdyin, olin luvannut soittaa Fernandolle heti saavuttuani lentokentälle. Fernando tulisi luovuttamaan minulle avaimet kämppään. Annoin hälyttää iäisyyden, ei vastausta. Uudestaan, sama juttu. Pieni ärsytys alkoi kasvaa sisälläni. Kolmannella yritykselläni Fernando kuitenkin vastasi, huh. Mutta ei sekään enää paljon lohduttanut, kun paljastui että Fernando ei puhu englantia. Alkoi toden teolla ärsyttää. Mitä se firma oikein ajatteli?? Siis mä olin ollut niihin koko ajan yhteydessä englanniksi ja ne vastanneet mulle englanniksi, ei mulle tullut mieleenkään että Fernando ei osaisi englantia. Ei ollut paljon apua mun lukioaikana käydystä espanjan kielen alkeiskurssista, siitä oli jo aikaa, enkä muistanut paljon mitään yksittäisiä sanojakaan. Aeroporto, aeroporto! Lopulta lopetin puhelun turhaantuneena ja soitin Markukselle, jonka numeron firma oli antanut minulle siltä varalta, etten saa Fernandoa kiinni. Markus vastasi, ja osasi jopa englantia, loistavaa, edistystä. Markus lupasi soittaa Fernandolle ja selittää että olin tullut. Hetken päästä Fernando lähetti tekstiviestin, jossa ilmoitti tulevansa asunnolle 10.45, nähdään siellä. Englanniksi. Liekö Markus tavannut sille kirjain kirjaimelta vai syöttänyt google translatoriin, tiedä sitä.

Astuin ulos lentokenttärakennuksesta, valmiina ottamaan taksin, niinhän me oltiin aina tehty. Katseeni osui kuitenkin  vähän matkan päässä olevan BUS-kyltin alla parveilevaan ihmisjoukkoon, ja päätin mennä tutkimaan asiaa. Selvisi, että bussi maksaisi 4e aikuiselta, ja 2,30e lapselta. Ajattelin, että sehän on loistava tapa säästää, tiesinhän edelliseltä kerralta, että taksi maksaisi about 20-25e. Tarkistin vielä vieressä seisovilta nuorilta miehiltä, että bussi varmasti menee keskustaan. Sanoivat, että menee kyllä, mutta hekään eivät tietäneet tarkkaan minne sinne. No, bussi tuli, ja rynnäkkö sisään alkoi, kaikki eivät selvästikään tulisi mahtumaan kyytiin. Minä mahduin, ja vaikka yritin maksaa aikuisen hintaa sain lasten lipun. Tyytyväisenä lähdin etsimään vapaata paikkaa.

Bussi lähti, maisemat vaihtuivat. Yhtäkkiä joku paini stoppia ja näin punatiilisen asemarakennuksen. Se muistutti kaukaisesti ehkä vähän Sevillan keskustan bussiasemaa, ja päätin jäädä pois kyydistä. Ihmettelin vain, miksi en ollut tunnistanut mitään maisemia sitä aikaisemmin, no ehkä bussi meni jotain kiertoreittiä. Eikä sitä nyt kaikkea voi muistaa niin tarkkaan. Jäin pois ja lähdin kävelemään mielestäni oikeaan suuntaan. Katu näyttivät oudoilta, joskin en sittenkään ollut varma oliko se sittenkin se katu, jolta kerran ostin tuliaiseksi palapelin. Jatkoin siis matkaa. Mäkkäri, BurgerKing, ihan hyviä merkkejä. Lopulta tulin kohtaan, jossa olisi pitänyt valita uusi suunta. En yksinkertaisesti osannut. Aloin aavistaa, että jokin olisi pielessä. Päätin siis kysyä vastaantulijoilta neuvoa. Ensimmäinen uhrini ei osannut englantia, sorry. Seuraavaksi pyydystin nuoremman naisen, joka osasi englantia ja oli lisäksi kovin iloinen voidessaan olla avuksi. Kirjoitin paperille kadun nimen jota etsin, mutta eipä nainen sitä tietenkään tiennyt. Aloin miettiä kuumeisesti paikkojen nimiä, jotka olisivat siellä lähellä. Ainoat mieleenitulevat paikannimet olivat kuitenkin (suokaa anteeksi epäsivistynyt kielenkäyttöni) kyrpäsilta ja huorapuisto. Minua edeltävä suomalainen melojasukupolvi oli nimennyt paikat niin, ja nimet olivat säilyneet piireissä. Eipä ollut paljon hyötyä niistä, eihän nainen olisi niitä niillä nimillä tiennyt ja olisi varmaan suuttunutkin kaiken lisäksi. Olin jo melkein menettää toivoni, kunnes lopulta jostain juolahti mieleeni yksi sana, Puente del Alamillo. Sen täytyi olla kyrpäsillan oikea nimi, olin varmaan törmännyt siihen googlemapsissa. Ja bingo, nainen tiesi sillan. Mutta epäbingo, se oli tosi kaukana, olin jäänyt siis väärällä pysäkillä pois. Nainen neuvoi ottamaan taksin.

Niimpä aloin metsästää taksia haukankatseellani. Ja pian sellainen tulikin, ja taksikuski tunnisti jopa osoitteen, mahtavaa. Sitten köröteltiin Sevillan pikkukatuja ristiin rastiin. Jotka eivät ole olleet Sevillassa tiedoksi, että ne kadut tosiaan ovat superkapeita, ne on kaikki yksisuuntaisia koska ei niille mahdu kuin yksi auto, ne on pääasiassa mukulakivistä ja niissä ei oo mitään logiikkaa, siis ne menee ihan mihin suuntaan vaan. Ja koska ne espanjalaiset on tottuneet ajelemaan siellä, ne uskaltaa ajaa siellä jopa suhteellisen kovaa. Minä taas en ollut tottunut, joten päästin välillä pelästyksen ja hämmästyksen ääniä kaikista kapeimmissa kohdissa, taksikuskin nauraessa minulle. Olin kämpän edessä melkein 45min ennen sovittua aikaa. Ja eikun taas odottamaan. Istuin talon eteen ja aloin taas lukea kirjaani. Lopulta Fernando tuli, myöhässä. Hän esitteli minulle pikkuruisen asuntoni ja antoi avaimet. Sitten hän kysyi olenko soutaja. Tunnistin siis sanan soutu, ja siihenkin auttoi se erikoinen käsien heiluttelu. Vastasin yllättyneenä, että Yes, eller piraguismo. Haha, kolme sanaa, kolme eri kieltä, oon mä aika taitava. Mutta Fernando innostui vähintään yhtä paljon siitä, että osasin edes vähän espanjaa kuin siitä että, olin meloja. Siitä eteenpäin hän siis yritti koko ajan kannustaa minua puhumaan espanjaa, mutta eihän siitä olisi mitään tullut. Hän myös kysyi tunnenko Mikko Keson (muy sympatico) ja Anne Rikalan, tämän tyttöystävän. Sanoin tuntevani.

No, sitten hoidimme kaikki paperiasiat kuntoon, ja niiden aikana varmaan kaksi kertaa piti soittaa Markukselle, tulkkausapua, ja kerran toimistolle jollekin naiselle. Seuraavaksi ongelmaksi paljastui, että vuokra pitikin maksaa heti käteisellä. Siihen en ollut varautunut, joten seuraavaksi suuntasimme automaatille. Sovimme tapaavamme kämpällä puolen tunnin päästä, ettei aleta näyttelemään isoja rahoja keskellä katua. Nostin rahat, ja ajattelin käyväni nopeasti Lidlissä, tiesin mistä sen löytäisin. Ja oli kauhea nälkä. Kipaisin sinne, ja kiireessä sain ostettua vain jogurtin nopeaan nälänlievitykseen ja lihaa ja makaroonia pariksi päiväksi. Silti myöhästyisin vähän tapaamisesta, mutta hah, oikein Fernandolle, olinhan minäkin saanut odottaa. Mutta Fernando tuli taas myöhässä, ja minä sain taas odottaa häntä. Nyt oli sentään ruokaa. Rahan luovutuksen jälkeen päätin ottaa pienet nokoset, ennen kuin suuntaisin Carrefouriin (Huge supermarket) ja sitten rantaan. Kasasin ensin kuitenkin melan ja vastasin Annen viestiin, sovimme näkevämme puoli neljän maissa rannassa. Kello oli 13. Laitoin kellon  soimaan ja menin vaatteet päällä nukkumaan. Ennen nukahtamista naurahdin vielä raitapäiväpeitteen alta paljastuneelle värikkäälle Mikkihiiri-fleecepeitolle.

Heräsin, en tiedä mihin, mutta en ainakaan kelloon. Katsoin kelloa, se oli kolme. Kello oli pettänyt minut, tai no, olin laittanut herätyksen vahingossa seuraavaksi aamuksi. Missaisin siis Carrefourin, mutta onneksi kerkeisin vielö ajoissa rantaan. Rannassa Anne näytti minulle kanootin, jonka ehkä ostaisin itselleni treenikanootiksi Espanjaan. Tumman harmaa Nelo Mosquito. Kävin meloskelemassa tuntumaa ja se oli OUTOA. Siis todella outoa. Mela tuntui ylipitkältä, tekniikka karsealta ja mahdottomalta, lavat väsyivät oudokseltaan. Miten se pystyikään olla niin erilaista kuin ergomelonta, sitä en ollut muistanut. Nukkuessani ulkona oli satanut, ja meloessani alkoi sataa uudestaan. Anne kertoi, että oli kuulema satanut 2 kk putkeen. eiköhän olisi siis aika kirkastua?? Melonnan jälkeen kävelin kämpälle ja lenkkarini olivat litimärät perillä. Mietin, että jos keli jatkuu samanlaisena, niin joutuisn ostamaan kumisaappaat. Kotona kämpällä kokkasin, söin ja päätin lähteä uudestaan Lidliin, enhän ollut kiireessä kerennyt ostamaan mitään aamupala-iltapala-tarvikkeita. Hämmästyin, miten pimeässä kadut näyttivät niin eriltä. Kämpältäni lähtee katuja noin kuuteen eri suuntaan. Ja vaikka olin päivällä kävellyt Fernandon perässä tutulle Feria-kadulle, en enää tiennyt mikä olisi oikea reitti. Suunta vaistoni oli sekaisin, en edes tiennyt missä suunnassa huorapuisto oli. Päätin kokeilla. Ja niimpä sitten kokeilin varmaan viittä eri reittiä, yhtä jopa vahingossa kaksi kertaa, enkä löytänyt Feria-katua. Lopulta kysyin neuvoa vastaantulijalta, ja pääsin vihdoin oikeall tielle. Perillä Lidlissä tein rauhassa ostokset ja kävelin sittne painavien kassien kanssa takaisin kämpälle. Söin pikaisen iltapalan ja olin täysin valmis painamaan pääni tyynyyn. It was a long day.