Heräsin aamulla autojen tööttäilyyn ja linnun viserrykseen. Aamupalan jälkeen jäin vähäksi aikaa lukemaan, ja sitten raahauduin rantaan. Vaikka onkin ollut vaan kevyttä melontatotuttelua, ja vaikka oonkin vetänyt ergoa talvella, niin kyllä se oikea melonta vaan vetää paikat jumiin oudokseltaan. Ja väsyttää kropan. Tänään alkoi tosiaan olla jo väsymystä ilmassa, hui. Vasta neljäs päivä. Ihme kyllä muuten, mutta en ole vielä kertaakaan ärsyyntynyt soutajiin vesillä. Viime kerralla ne oli alinomainen "harmi", niitä sai koko ajan olla varomassa kun ne tollot menee takaperin (kaikella kunnioituksella Minna, Sanna ja Katri!:P). Pahin on se, jos tulee takaapäin soutukasikko. Siis sellanen kasikko menee niin sairaan kovaa, ja eipä sitä oo normaalisti tottunut, että oikeesti pitää olla skarppina joka suuntaan, pitää myös takana menevää vesiliikennettä silmällä. Läheltä piti -tilanteita tuli viime kerralla useitakin, joka kerta aina yhtä pelottavaa. Mutta siis tänä vuonna on toiminut paljon paremmin, missä lie syy. Kävin melonnan jälkeen myös lyhyellä hölkällä. Jostain syystä juoksu sen pari vuotta sitten tehdyn leikkauksen jälkeen on ollut tosi kankeaa ja tönkköä, jotenkin siitä puuttuu sellanen elastisuus. Olipas hieno sana. Reenin jälkeen olin jo keittämässä riisiä, kun Miika ilmoitti olevansa kohta perillä Sevillassa ja ehdotti syömistä kaupungilla. Hmm, olin kyllä ajatellut lukea vähän koulujuttuja tässä välissä. Ja ruoka oli melkein valmista. Noo, mutta olihan mulla mikro, söisin ne sitten päivälliseksi. Liian vaikeeta kieltäytyä niin houkuttelevasta asiasta:D

Lähdin Miikaa vastaan ja päätettiin lopulta että mennään kävellen harjoituskeskukselle ensin viemään Miikan kamat, ja sitten taksilla takaisin kaupunkiin, Miika lupasi maksaa. Eikä täällä muutenkaan ole taksihinnat verrattavissa Suomen taksiin, paljon halvempaa. No, minä en ollut tietenkään varautunut niin pitkään kävelyyn kuin se matka trainingcenterille; minulla oli jalassa minulle uudet, tätini vanhat kaupunkikengät ja villasukat. Aivan oikein, villasukat. Ne ovat vakiovarusteeni reissussa, tosin ne eivät kyllä kävelyyn sovi lainkaan. Ja voin antisuositella, villasukkien ja uusien kenkien yhdistelmä ei ole kokeilemisen arvoinen. Perillä harjoituskeskuksella varpaani olivat paitsi hikiset, myös rakoilla. Yritin helpottaa jalkaparkojeni tukalaa oloa ottamalla edes villasukat pois. Auttoihan se vähän, mutta ei se silti mukavaa ollut, paljasjaloin kengissä. Onneksi mentiin taksilla kaupunkiin. Kaupungilla sitten vähän aikaa seilattiin kunnes löysimme pienen kujan, joka pursusi pieniä paikallisia ravintoloita. Katselimme muutaman paikan ruokalistoja, ja istuuduimme sitten yhteen pihapöytään.

Tilasimme molemmat kanaa sailor style. Olimme juuri saaneet ruokamme, kun kujaa parhaillaan kulkenut paksuhko nainen kirkaisi ja kaatui naama edellä maahan. Ja samalla sekunnilla kun nainen kaatui ryntäsi meidän viereisestä pöydästä salaman nopeasti yksin aterioinut bisnesmies apuun. Siis se oli todella nopeaa toimintaa, miehen oli täytynyt nähdä jo kun nainen alkoi kaatuamaan, koska oli paikalla samallaa hetkellä kun kolahdus kävi. Se oli muuten oudon näköinen kaatuaminen, se nainen kaatui ihan vartalo suorana, onnistui kuitenkin väistämään iskun naamaan, koska naamassa ei näkynyt ruhjeita. Missään ei näkynyt ruhjeita, eikä nainen näyttänyt kärsivältä, kuitenkaan hän ei noussut ylös. Pian paikalle tuli pari naista, toinen antoi istumaan nousseen naisen nojata itseensä silittäen samalla tämän tukkaa, toinen otti kaatuneen naisen käden omaansa ihan kuin nainen olisi ollut kuolinvuoteellaan. Ravintolan tarjoilija tuli kävi hakemassa naiselle lasin kylmää vettä juotavaksi. Hetken päästä tarjoilija soitti johonkin. Aikaa kului, ehkä 15 minuuttia, me olimme saaneet syötyä ja tilattua kuitin. Eikä me voitu ymmärtää miksi se nainen ei vaan voinut nousta ja häipyä, hirveä säätö oli tullut sen ympärille ja se valtasi kooko kapean kujan. Kaiketi sillä joku nilkka sitten nyrjähti, ehkä sille oltiin soitettu ambulanssi. Aikamoista dramatisointia, tässä taas yksi kulttuuriero. Suomalainen olisi vastaavassa tilanteessa noussut nopeasti ylös kivuista piittaamatta ja kiiruhtanut pois paikalta vähin äänin välttäen lähellä olevien ihmisten katseita.

Illalla uudestaan rantaan, ja on muuten bytheway helpottanut ihanasti elämää se pyörä. Tai no eihän toi kävelymatkakaan paha oo, mutta kyllä siihen uppoaa vähän liikaa aikaa päivästä, 2h vähintään. Miika tuli mun kanssa, ja on se vaan niin kumma kun joillain se melonta lähtee niin helposti liikkeelle! Tai no ehkä aina muiden melonta näyttää paljon helpommalta ja rennommalta, mut silti. Miten se voi näyttää niin helpolta! Takaisin pyöräillessäni oli jo hämärtyvää. Liikennevaloissa tajusin, että se liikennevalon tyyppihän on ihan selvästi meloja:D Siis kun siinä isossa risteyksessä mssä ne nenäliinamyyjätkin aina on, niin siinä on jalankulkijoiden liikennevaloina sellaset hauskat hahmot. Se punanen hahmo seisoo ja se näyttää melojalta, sillä on niin isot hartiat. Sitten kun valo vaihtuu vihreäksi, se vihreä tyyppi alkaa kävellä siinä valossa. Ja kun ylitysaika lähenee loppuaan se vihreä valohemmo alkaa juosta. Arjen pieniä ihmeitä:D

Kotona sitten söin aamupäivän kokkaukseni ja lisukkeeksi väsäsin myös munakkaan. Olen oppinut Tampereella opiskelijan arjessa tykkämään munakkaasta, siis ihan vaan paistetusta munasta suolalla ja mustapippurilla maustettuna. Herkkua! Sitten vielä vähän sisustin uudestaan kämppää niin, että Ninulillakin on huomenna tilaa kamoilleen. Meitähän on täällä kohta jo peräti kolme suomalaista melojaa!:D

Ps. Päivän pahin moka ja opetus: älä koskaan laita muovikuoressa olevaa keräsalaattia äsken sammutetulle levylle, koska se levy on vielä kuuma ja muovi sulaa siihen!