Elikkäs. Juoksin siis lentokentältä ulos taksille ja kysyin (espanjaksi!) kuinka kauan kestää ajaa bussiasemalle. Taksikuski sanoi että noin 5 minuuttia, joten näin siinä vielä pienen mahdollisuuden keretä 9.20 bussiin, kello oli kai 9.12. Jännitin koko taksimatkan ja juoksin lopulta sisälle bussiasemalle ja jo vauhdista huudahdin lipunmyyjälle että Sevillaan nyt nopeasti 9.20 bussiin. Lipunmyyjä ei kuitenkaan pitänyt mitään kiirettä ja verkkaisesti totesi minulle että se bussi meni jo 8.20. Äääh, olin siis ihan turhaan jännittänyt ja pitänyt kiirettä asemalle. No, olihan sitten se toinen bussi myöhemmin, pitäisi vaan odottaa. Mutta ennen kuin kerkesin ajatella edellistä lausetta loppuun, lipunmyyjä totesi että tänään ei mene enää Sevillaan. Tai siis se toinen bussi loppuunmyyty. Siinä kohdassa painoin melko nujerrettuna pääni alas syvään huokaisten ja olin epätoivon varassa ehkä noin 10 sekuntia, kunnes keräsin itseni, päätin etten luovuta vaan pidän seikkauluasenteen ja otan koko jutun vaan seikkailun kannalta, ja kysyin eikö Sevillaan pääse tänään enää mitenkään. Sitten nainen sanoi että voin mennä bussilla Vila Real Santo Antonioon, sieltä lautalla Aymonteen ja sieltä taas bussilla Sevillaan. Tartuin heti mahdollisuuteen, ja pyysin naista kirjoittamaan paikkojen nimet minulle vielä paperille. Nainen puhui kangertelevaa englantia kummallisella aksentilla, piti keskittyä tosissaan että ymmärsi.

Päässäni vilisi kysymyksiä, mistä tiedän missä jäädä pois bussista, miten löydän lautan, miten löydän Aymontessa bussiaseman jne. Jotain yritin kysellä myös lipunmyyjänaiselta, mutta hän vain sanoi että se on ihan helppoa, kyllä minä löydän. Ostin lipun ja menin pihalle, lähtöön olisi aikaa yli tunti. Kysyin jo lentokoneessa vieressä istuvalta tyypiltä mikä on paikallinen aika, mutta minun oli vielä pakko tarkistaa pihalla uudestaan yhdeltä vastaantulijalta, en halunnut väärän ajan takia missata vahingossa bussia. Menin läheiseen puistoon syömään matkaeväänäni olleita suolapähkinöitä ja lukemaan kirjaa. Minulla on nyt meneillään viimeinen ruotsin kirjallisuuskurssin kirja, Populärmusik från Vittula.

Lopulta siirryin ajoissa bussiaseman odotustilaan. Kun bussi vihdoin lähti, se täytti vanhuksista. Yksi hippi oli joukossa ja minä, kaikki muut oli vanhuksia. Minulla ei ollut hajuakaan kuinka kauan matka kestäisi. Ajattelin että ehkä puolisen tuntia, ja siksi päätin vaan seurailla maisemia ja tarkkailla. Lopulta bongasin kyltin jossa luki 77km V.R.S Antonioon, jolloin tajusin että kerkeän ihan hyvin lukea kun matkaa oli vielä niin pitkälti. Siinä sitten vähän lueskelin ja välillä vaan katselin maisemia. Maisema oli tyypillistä Portugalin ja Espanjan maalaismaisemaa. Siellä täällä valkoisia taloja sinistä taivasta vasten, maasto kumpuilevaa ja täynnä kuivaa puskakasvillisuutta ja keltaista hiekkamaata. Lampaita laiduntamassa. Välillä ohitettiin pieniä kyliä, kaikki kylät ovat samanlaisia, täynnä valkoiseksi maalattuja taloja, erona vain ikkunan ympärille maalattu kehys, jonka suosituimmat värit on sininen, beige ja keltainen. Pinkinkin reunuksen olen kerran nähnyt:D

Lopulta saavuimme V.R.S. Antonioon, ja täytyy sanoa, että lautan löytäminen oli oikeasti todella helppoa. Bussi pysähtyi melkein suoraan sen eteen. Varmistuakseni kysyin vielä bussi kuskilta meneekö lautta Aymonteen. Kyllä meni. Ostin lipun, ja kuulin että lautta lähtee 10 minuutin päästä. Hyvään aikaa olin saapunut. Menin lautalle, joka oli tosi pieni. Vien matkalaukun sisäosaan, mikä oli jo täynnä matkustajia, ja itse menin ulos nauttimaan ilmasta ja maisemista. Lauttamatka kesti varmaan 20 minuuttia, jonka aikana nautin kasvoihin puhaltavasta merituulesta lautan nokassa ja pyysin myös yhden lenkkarimiehen ottamaan minusta kuvan. En tiennyt, onko Aymonte Portugalissa ja vai Espanjassa, mutta koska minulta ei oltu pyydetty passia liunoston yhteydessä kuvitellin sen olevan Portugalin puolella. Lautan pysähdyspaikalla luki kuitenkin PORTUGAL ja nuoli tulosuuntaamme päin, joten siinä vaiheessa aloin hiukan epäillä että ehkä sitten olinkin jo Espanjassa. Ja pian se varmistuikin, kun menin kysymään neuvoa bussiasemalle. Ja siitä oon aika ylpee, että kysyin ja kuuntelin ohjeet espanjaksi ja ymmärsin ne:D Oli jotain hyötyä siitä kun luin ennen matkalle lähtöä lyhyen espanjan alkeet matkustajalle -kirjan! Kävelin siis noin kilometrin matkan matkalaukkuineni bussiasemalle, jossa selvisi että bussi Sevillaan lähtee 16.15. Kello oli silloin jotain 13.50 kai. Kysyin vielä aseman pihalla istuskelevalta naiselta, joka ei osannut englantia, kuinka pitkä matka täältä Ayamontesta (espanjaksi sen nimi oli Ayamonte) on Sevillaan. Siinä vähän tangertelin ja jouduin pari kertaa yrittämään ennen kuin tulin ymmärretyksi, mutta tulimpahan kuitenkin.

Sitten kävelin takaisin kylälle päin, koska bussin lähtöön oli aikaa ja halusin syödä jotain. Siesta-aikaan kuitenkin melkein kaikki paikat olivat kiinni, ja lopulta menin ainoaan aukiolevaan joka sattui olemaan konditoria, ja söin yhden leivoksen. Ja vaihdoin vessassa  tuulipuvun housuni shortseihin. Sitten lähdin takaisin asemalle, ajattelin että siellä on kuitenkin ihan kiva odotella pihalla auringossa. Kerkesin ehkä kymmenen minuuttia istua siinä pihalla, kun aseman sisältä tuli nainen luokseni ja sanoi että minun pitäisi mennä ostamaan lippu. Menin ja ostin, ja menin takaisin sivummalle odottelemaan, päätin venytellä vähän. Sitten tuli mieleen, että kysyisin kuinka kauan matka Sevillaan kestää ja mnin lippuluukulle takaisin. Kysyin ja ymmärsin taas espanjaksi:D ja ostin lipunkin espanjaksi ja sitten kirjoitin vielä vuokrakämpän omistajalle tekstarin espanjaksi että monelta olisin perillä. Oon aika yllättynyt miten vähälläkin sanavarastolla pärjää jo aika pitkälle kun vaan yrittää. Sitten palasin takaisin ulos sivupaikkaani jatkamaan venyttelyä, kello oli 14.45. Enkä kerennyt venytellä kuin ehkä minuutin, kun vanha mummeli tuli luokseni ja hoputti minua tulemaan mukaansa. Hoki vaan että Sevilla, Sevilla, tule ja viittoi käsillä. Olin ihmeissäni. Tässähän oli yli tunti aikaa bussin lähtöön. Mummo halusi vielä nähdä että olin varmasti ostanut lipun ja näytin ja sitten seurasin mummoa kuin tyhjästä erään bussin eteen ilmestyneeseen jonoon. Mummo käski minua viemään matkalaukkuni bussin tavaratilaan, mutta siinä vaiheesa olin jo empimässä, ja näytin sille kelloani ja yritin selvittää että oon ostanut lipun 16.15 bussiin eikä kai mitään muuta pitänyt mennä. Lopulta jopa muut jonottajat nyökyttivät minulle että tottelisin vaan mummoa ja niimpä tottelin ja vein matkalaukkuni. Hämilläni siinä sitten jonotin, ja pian päästiinkin jo bussiin sisään. Bussissa sitten kysyin vieressä istuvalta nuorelta naiselta, joka ymmärsi englantia, että onko tämä joku ihmeen ekstravuoro vai miksi tämä lähtee jo nyt. Nainen sanoi että ei ollut mikään ylimääräinen, että nythän tämän pitääkin lähteä. Sitten tapahtui Heureka-ilmiö, oikein näin kuinka nainen tajusi jotain. Hän sanoi: "You came from Portugal?" Vastasin myöntävästi ja siinä vaiheessa mullekin alkoi valjeta. Ja niimpä, nainen selitti katsoi kelloani ja sanoi että mulla on väärä aika. Kiva. Onneks olin asemalla ajoissa. Ja onneks oli kilttejä ihmisiä jotka huolehti musta. Kiitos vaan kovasti heille. Kävin mummoa vielä kädestä pitäen kiittämässä sitten myöhemmin perillä Sevillassa. Ei vaan ollut mitenkään tullut mieleen, että 20 minuutin lauttamatkan takia olisi pitänyt kääntää kelloa. Ihan kuin aikarajan yli mentäisi niin helposti?? Farossa olin ollut niin tarkka että kello on varmati oikeassa. No, mutta hyvin päätty, ja täytyy sanoa että olin jo aika helpottunut kun istuin Sevillan bussissa. Olisin perillä jopa aiemmin ja halvemmalla kuin myöhemmällä loppuunmyydyllä bussilla Farosta olisin ollut. Olin käyttänyt onnistuneesti espanjaa ja vähän sählännyt mutta selvinnyt kuitenkin, ja pääsisin kuin pääsisin vielä tänä päivänä Sevillaan. Matkan otin aika lunkisti, kuuntelin musiikkia ja lepuutin silmiäni. Ja ette arvaakaan kuinka iloinen ja onnellinen hymy levisi kasvoilleni, kun vihdoin parin tunnin istuskelun jälkeen horisontissa erottui vanha tuttu kyrpäsilta ja pian ohitimmekin jo Decathlonin ja sellaisia maisemia, missä olimme Miikan kanssa viime leirillä pyöräilleet. Ihanaa, kohta perillä:)

Ja loppu sujuikin aika helposti. Kävelin kämpälle, sain avaimet, ja yllätysyllätys, vuokraisäntäni nimi on Fernando. Se on kuitenkin eri Fernando, siis Fernando 2. Asettauduin taloksi ja juoksin sitten vakkarikinkkiin kysymään monelta he sulkevat. Vasta kahdeltatoista. Jesh. kun vihdoin illalla Jacintha, Antti, Juho ja Jukka tulivat, olin heitä vastassa heidän kämpällään ja lopulta taas selvittelyiden ja vuokraisännästä eroonpääsemisen jälkene suuntasimme kinkkiin syömään. Pyhäpäivä, joten kaupat olivat kiinni, ja olihan aika saada päivän ensimmäinen lämmin ateria;) Nukkumaan päästiin varmaan joskus puolen yön aikaan. Pitkä ja tapahtumarikas päivä:D